4. Vesipallon pitkä ja kapea tie

Vesipallolla on Suomessa pitempi historia kuin miltei millään muulla palloilulajilla. Jo vuonna 1901 ilmestyi Suomen Urheilulehdessä artikkeli, jonka kirjoittaja Väinö Kahilainen etsi keinoa parantaa kansalaisten uimataitoa: ”Uintiurheilulle on siis saatava jotain enempää viehätystä, siihen on mukaan keksittävä jotain leikkejä, tai muuta sellaista, joka samalla jännittää mieliä ja innostuttaa harjaantumaan yhä paremmaksi tässä taidossa (...) Yksi tällainen leikki onkin viime aikoina tullut käytäntöön ulkomailla ja viimeksi jo Suomessakin. Leikin nimi on vesipoolo.” 

Kahilainen oli katsellut Helsingfors Simsällskapin (HSS) ensimmäisiä vesipalloharjoituksia Ursinin uimalaitoksessa Eiranrannassa. Innoituksen HSS:n uimarit olivat saaneet Englannista, jossa seuran edustajat olivat tutustuneet hengenpelastustoimintaan. Royal Life Saving Society lähetti Suomeen vastavieraaksi William Henryn, vesipallon olympiavoittajan Pariisin kisoista 1900, joka vihki suomalaisia pelin saloihin. 

Vuonna 1906 perustettu Suomen Uimaliitto otti vesipallon ohjelmaansa, ja 9.7.1908 pelattiin ensimmäinen ottelu Suomen mestaruudesta HSS:n ja HIK:n (Helsingfors Idrottsklubb) välillä.   SM-historian avausosuman teki HIK:n Jarl Wasström heittämällä pallon miltei suoraan avauksesta maaliin, mutta jatkossa HSS vyöryi lukemin 7–1 ensimmäiseen monista mestaruuksistaan. Vesipalloilijat olivat liikkeellä todella varhain, sillä edelle oli ehättänyt vain jääpallo, jonka ensimmäiset SM-mitalit ratkottiin talvella 1908. Jalkapallon SM-kilpailut aloitettiin saman vuoden syksyllä.

Vesipallosta innostuttiin nopeasti myös uimaseuroissa Helsingin ulkopuolella. SM-finaaleissa pelasi vuosina 1909–13 joukkueita Turusta, Vaasasta ja Tampereelta. Voiton peri kuitenkin aina HSS, joka sai vakavan haasteen vasta vuonna 1916, kun siitä kieliriidan myötä eronneet ”kapinalliset” perustivat seuran nimeltä Helsingin Uimarit (HU). HU päihitti HSS:n mestaruuskilpailussa ensi kerran 1917.

Vesipallon Suomen mestarit sadan vuoden takaa. HSS löi HU:n tämän kotialtaassa Humallahdella 25.8.1926 maalein 1-6. Kuva: Tahto/Urheilumuseo.

HSS ja HU hallitsivat Suomen vesipalloa kahdestaan seuraavat 40 vuotta. Vasta 1956 Lahden Uimaseura nousi kolmantena nimenä mestarien luetteloon. Helsingin ulkopuolelle SM-kullan vei seuraavan kerran Kuopion Uimaseura vuonna 1981. ”Maaseudun” ongelmina olivat harrastajien vähälukuisuus ja kalliit kilpailumatkat. Tampere, Vaasa, Kuopio, Lahti, Mikkeli ja muut paikkakunnat pelasivatkin aina vuoteen 1958 saakka ”maakuntamestaruuksista” jättäen varsinaiset SM-kilpailut helsinkiläisten huoleksi. HSS:n ja HU:n mittelöistä ei puuttunut väriä ja tunnetta. Molemmilla seuroilla oli oma linnakkeensa, HSS:llä ensin Ursinin uimala ja sitten Uunisaari, HU:lla Humallahden uimalaitos. Lisähaastetta toi kylmä merivesi, jota vastaan taisteltiin erilaisin vastalääkkein, myös 1920-luvun kieltolain aikaan.

SM-sarjan loppuottelu HSS-HU Uunisaaressa 1947 kääntyi vierailija HU:n voitoksi 4-5. Kuva: Tahto/Urheilumuseo.

Poliittista peliä

Vesipallo on ollut kokoaan suurempi laji Suomen urheilupoliittisilla kentillä. Jo HSS:n ja HU:n ero vuonna 1916 johtui kielipolitiikasta. Vesipalloa pelattiin 1930-luvulta lähtien myös Työväen Urheiluliitossa, jonka vahvin lajiseura oli Helsingin Työväen Uimarit (HTU). Vuonna 1956 HTU päätti liittyä Suomen Uimaliiton jäseneksi, minkä vuoksi seura erotettiin TUL:sta. Tapaus johti koko TUL:n hajaantumiseen useiden seurojen seurattua esimerkkiä. HTU itse jakautui kahtia TUL-uskollisen siiven perustaessa uuden seuran nimeltä Kuhat. Lisämausteen antoi, että kiistapuolia johtivat Leväahon veljekset Kauko-Aatos (HTU) ja Tapio (Kuhat). Samaan altaaseen seurat pääsivät vasta 1963, kun TUL solmi Uimaliiton kanssa yhteistyösopimuksen. HTU ei mestaruuksiin koskaan yltänyt, mutta 1968 ensimmäisen SM-kultansa voittaneesta Kuhista kehkeytyi suomalaisen vesipallon mahtiseura. Kuhien vesipallon 1970-luvun voimahahmona toimi myöhempi pääministeri Paavo Lipponen.

Kilpailu Helsingin vesipallovaltikasta on viime vuosina kääntynyt Kuhien eduksi samalla kun vanhat rajalinjat ovat kaatuneet. HTU ja Kuhat päätyivät vuosituhanteen vaihteessa työnjakoon, jossa HTU keskittyi ratauintiin ja Kuhat vesipalloon.  HU lopetti vesipallotoimintansa 1998, ja HSS luopui edustusjoukkueestaan vuonna 2017.

Kansainväliset altaat

Myös suomalaisen vesipallon kansainväliset kontaktit ovat vanhoja. Tukholmalainen seurajoukkue Neptun vieraili Suomessa jo 1909. HSS teki ensimmäisen ottelukiertueensa Ruotsiin vuonna 1926. Suomen vesipallomaajoukkueen ottelumatkat ulottuivat kuitenkin harvoin naapurimaita kauemmas. Sotia edeltävän ajan paras saavutus oli Tukholmassa 1937 saavutettu PM-hopea.

Iloinen Suomen maajoukkue Humallahdella 3.8.1938: Norja on kaatunut maaottelussa 7-2. Vasemmalla neljä maalia viimeistellyt Pekka Tiilikainen. Kuva: Tahto/Urheilumuseo.

Helsingin olympiakisat 1952 oli Suomen vesipallolle tilaisuus, johon ei tartuttu: isäntämaa ei ilmoittautunut mukaan, kun maailman vesipallon voimasuhteita selvitettiin Helsingin uudella Uimastadionilla. Ratkaisun takana oli HU:n ja Uimaliiton vahva vesipallovaikuttaja Pekka Tiilikainen, koko kansan tuntema radion urheiluselostaja. Päätös herätti katkeruutta varsinkin HSS:ssä, joka olisi muodostanut olympiajoukkueen rungon. Tiilikaista syytettiin seurakateudesta, mutta kyseessä lienee ollut inhorealismi: pelättävissä olleet selkäsaunat olisivat tehneet hallaa vesipallon maineelle Suomessa ja Suomen maineelle urheilumaailmassa.

Kisajärjestäjät olivat esittäneet, että vesipallon alkupelejä olisi pelattu Uunisaaren ja Humallahden uimaloissa, mutta kylmä merivesi oli kauhistus Kansainväliselle uimaliitolle. Kaikki olympiaturnauksen ottelut oli näin pelattava muiden uintilajien lomassa Uimastadionilla, ja kun mukaan lähti peräti 21 maata, riitti pärskettä aamuvarhaisesta iltahämäriin. 55 ottelun jälkeen mitalikolmikoksi muodostui Unkari, Jugoslavia ja Italia.     

Olympiavesipalloa Helsingissä 1952. Neuvostoliitto voitti Saksan alkulohkossa 6-2. Kuva: Tahto/Urheilumuseo.

Suomen vesipallomaajoukkue on muutoinkin vain harvoin osallistunut arvoturnauksiin tai niiden karsintoihin. Sopiva näyttämö on yleensä löytynyt askelta alempaa: Suomi kilpaili säännöllisesti PM-kisoissa 1960-luvulla, Baltic Cup -turnauksissa 1970-luvulla ja Euroopan keskitason uintivaltojen 8 maan otteluissa 1980-luvulla. Aktiivisin vaihe osui 1960-luvun loppuvuosiin. Voitettuaan Pohjoismaiden mestaruuden Riihimäen kotialtaassa 1967 Suomi rohkaistui yrittämään Mexicon olympiakisoihin. Karsintaturnaus Milanossa kesäkuussa 1968 tuotti pelkkiä kuitenkin tappioita. Vesipallon EM-kisoihin Suomi osallistui ensi kerran Barcelonassa 1970 sijoittuen 13:nneksi 15 maan joukossa. Toisella EM-kisamatkallaan Splitissä 1981 Suomi jäi 19 maan turnauksessa peränpitäjäksi. Myöhempinä vuosina vesipallon maajoukkuetoiminta on keskittynyt nuorten ikäryhmiin.

Kattojen alle

Uimahallien rakentaminen muutti myös vesipallon luonteen. Kesällä pelatun SM-sarjan rinnalla järjestettiin vuosina 1958–73 erillinen SM-hallisarja. Seuraavina vuosina kilpailukautta hivutettiin vähitellen kohti kevättä siten, että runkosarjakierrokset pelattiin halleissa ja mitaliottelut kesällä ulkoaltaissa, kunnes lopulta vetäydyttiin kokonaan kattojen alle. Nykyisin sarjakaudet aloitetaan jo ennen vuodenvaihdetta, joten vesipallo on muuttunut ”talvilajiksi”.

Helsingin vain kerran aiemmin (1956) keskeytynyt ylivalta sortui, kun Kuopion Uimaseura voitti SM-kullan peräkkäisinä vuosina 1981 ja 1982. Turun Uimarit nousi kärkiseuraksi hieman myöhemmin, ja 1990-luvulla mestaruuksia voitti myös Jyväskylän Saukot. Viime vuosien valtaseura on ollut espoolainen Cetus, joka saavutti ensimmäisen miesten SM-kultansa 2018.  

Väinö Kahilainen suositteli vuoden 1901 artikkelissaan ”vesipooloa” soveliaana harrastuksena erityisesti naisille. Suomen Urheilulehden jutun yhteydessä julkaisemassa kuvassa pelin parissa tiimelsivätkin englantilaiset naiset. Suomessa HSS ja HU pelasivat naisten näytösottelun vuonna 1951, mutta kilpailumielessä naisten vesipallo pääsi alkuun vasta 1980-luvulla. Naisten epävirallisesta mestaruudesta pelattiin ensi kerran 1984, ja virallinen SM-kilpailu käynnistyi 1987. Hitaudesta ei voi syyttää pelkästään suomalaisia: naisten vesipallosta tuli olympialaji vasta Sydneyssä 2000, sata vuotta miehiä myöhemmin. Menestyneimpiä naisten seuroja ovat olleet Porin Sentterit ja Jyväskylän Saukot. Harrastajien määrässä olisi edelleen kasvun varaa: koronavuoden 2020 jälkeen ei naisten SM-sarjaa ole pelattu.

Helsingin Kuhat isännöi kansainvälistä turnausta Pirkkolan uimahallissa kesäkuussa 2019. Kuva: Tahto/Urheilumuseo.