7. Pitkä tie menestykseen

Aivan liian harva tietää, että Suomi on osallistunut uintikilpailuihin kaikissa olympiakisoissa vuodesta 1908 lähtien. Los Angelesissa 2028 täyteen tulee siis 120 vuotta suomalaista arvokisahistoriaa.

Suomi oli viime vuosisadan alkupuolella yllättävän lähellä uintimaailman ydintä. Lähinaapurimme Ruotsi kuului lajin valtamaihin, ja Britanniasta saatiin aika ajoin vierailulle maan kärkiuimareita. Lontoon olympiakisoihin 1908 matkusti kolme suomalaista ratauimaria ja lyhyen matkan päähän Tukholmaan 1912 kuusi. Viimemainittuihin kuuluivat Tyyne Järvi ja Regina Kari, Suomen ensimmäiset naispuoliset olympiaedustajat missään lajissa.

Rintauinti oli jo varhain suomalaisten leipälaji. Antwerpenin olympiakisoissa 1920 porilainen Arvo Aaltonen voitti Suomen uintihistorian ensimmäiset kaksi arvokisamitalia, pronssin sekä 200 että 400 metrin rintauinnissa. Hänen edellään molemmissa kisoissa oli samat kaksi ruotsalaista. Mainita on syytä myös, että vahva rintauintimaa Saksa oli suljettu Antwerpenin kisoista.

Kylmien vesien kauhojia

Vuosikymmenten edetessä Suomi jäi yhä enemmän jälkeen kärkimaiden vauhdista. Suurta tasoitusta annettiin olosuhteissa: suomalaisuimarit joutuivat harjoittelemaan lyhyen kesän kylmissä vesissä, kun kilpailijat pääsivät hallioloihin ympäri vuoden. Suomen ensimmäinen uimahalli avattiin Helsingissä vuonna 1928 ja seuraavat vasta 1950-luvulla. Yhden suuruimarin Suomi pystyi kasvattamaan näissäkin oloissa. Helsingin uudessa hallissa harjoitellut kotkalainen Toivo Reingoldt nousi vuonna 1931 Euroopan uintihuipulle – rintauinnissa totta kai. 500 metrin matkalla syntyi maailmanennätys 7.36,8, ja Pariisin EM-kisoista heltisi 200 metrin kultamitali.

Reingoldt jäi kuitenkin yhden kesän ilmiöksi. Hän matkusti ainoana suomalaisuimarina Los Angelesin olympiakisoihin 1932, mutta ei siellä edennyt välieriä pitemmälle. Viimeisinä sotia edeltäneinä vuosina parhaasta suomalaismenestyksestä vastasivatkin Työväen Urheiluliiton uimarit omissa työväen olympiakisoissaan, joissa vastus ei tosin aina ollut korkeaa luokkaa. Myöhempi ministeri Väinö Leskinen voitti kaksi rintauintimatkaa Antwerpenin työläisolympialaissa 1937. Hänen vaimonsa Margit Leskinen edusti puolestaan ainoana uimarina Suomea Lontoon olympiakisoissa 1948.

Välkähdyksiä 1960-luvulla

Rooman olympia-altaasta 1960 kajahti yllättäen Suomen uintihistorian kovin joukkuetulos: Ilkka Suvanto, Kari Haavisto, Stig-Olof Grenner ja ankkuri Karri Käyhkö kauhoivat sensaatiomaisesti 4 x 200 metrin vapaauintiviestin finaaliin ja siellä viidennelle tilalle. Suomen edelle ennättivät vain suurmaat USA, Australia, Japani ja Iso-Britannia. Käyhkö sijoittui lisäksi 100 metrin vapaauinnissa yhdeksänneksi karsiutuen loppukilpailusta 0,1 sekunnin erolla.

1960-luvun edetessä astuivat esiin naiset. Tokiossa 1964 Eila Pyrhönen sijoittui 100 metrin perhosuinnissa neljänneksi, mikä oli Suomen paras olympiasijoitus sitten Arvo Aaltosen päivien 1920. Lisää historiaa Pyrhönen teki ottamalla Utrechtin EM-kisoissa 1966 samalla matkalla pronssin, mikä oli Suomen naisuinnin ensimmäinen arvokisamitali. Vuosikymmenen merkkitekoihin kuului myös Marjatta Haran Euroopan-ennätys 800 metrin vapaauinnissa vuonna 1969 (9.42,7). Méxicon olympiakisoissa vuotta aiemmin Hara oli sijoittunut 400 metrillä 10:nneksi. Ehkä suurimman palveluksensa Suomen uinnille hän teki myöhemmin arkkitehtinä suunnittelemalla Helsingin Mäkelänrinteen uintikeskuksen.

Odotus viimein palkitaan

Lupaavaa 60-lukua seurasi kuitenkin vielä pari hiljaista vuosikymmentä. Münchenin, Montrealin, Moskovan ja Soulin olympiauinteihin Suomi sai lähetettyä vain yhden osanottajan, Los Angelesiin 1984 kaksi. Paras saavutus oli Maarit Sihvosen yhdeksäs tila 200 metrin sekauinnissa 1984. 

Vuosikymmenien suhteellinen menestymättömyys sitkeästä yrittämisestä huolimatta oli antanut Suomen uintiurheilulle leiman, josta oli vaikea päästä eroon. ”Urheilurintamamme murheenkryyniksikin” uinti oli joskus nimetty – titteli, jonka se jakoi jalkapallon kanssa. Asiaintilasta pyrittiin toki aktiivisesti eroon: valmennustietoa haettiin 1970- ja 1980-luvuilla milloin idästä, milloin lännestä. Olosuhteetkin alkoivat Suomessa olla kilpailukelpoisia. Maailmanmenestyksen vaatimaa huippulahjakkuuksia maasta vielä puuttui. 1990-luvun taitteessa sellaisia viimein löytyi, yhdellä kertaa kaksin kappalein.