2. "Suomen uimahyppyjen pitkä kaari"

Uimahyppyurheilulla on yllättävän pitkä ja kunnianarvoisa historia Suomessa. Hyppytorni kuului asiaan jo 1887 valmistuneessa maan ensimmäisessä uimalaitoksessa Helsingin Ursinin kalliolla.  Helsingfors Simsällskap (HSS) järjesti siellä vuonna 1901 Suomen ensimmäisen uimahyppykilpailun. Innostus levisi seuraavaksi Vaasaan, Turkuun ja Kuopioon. Vuonna 1906 perustettu Suomen Uimaliitto otti uimahypyt oitis ohjelmaansa, ja jo samana kesänä kilpailtiin ensi kertaa virallisista SM-mitaleista.

Myös Suomen ensimmäisissä olympiajoukkueissa uimahyppääjät olivat hyvin edustettuina. Lontoon kisoissa 1908 esiintyivät Oscar Wetzell ja Toivo Aro sekä Walborg Florström, joka esitti näytöshyppyjä – naisten uimahypyt eivät vielä tuolloin olleet virallisessa kilpaohjelmassa. Lyhyen matkan päähän Tukholmaan vuonna 1912 matkusti peräti kuusi suomalaishyppääjää. Parhaiten heistä menestyi Toivo Aro, joka sijoittui suorien kerroshyppyjen kilpailussa viidenneksi. Suomalaislehtien raporttien mukaan ruotsalaistuomarit sortivat Aroa järjestellen oman maansa hyppääjille nelosvoiton. Raporttien takana tosin oli usein Toivo Aro itse.

Suomalaisten leipälaji tuohon aikaan oli suorat kerroshypyt, joissa ei voltteja, kierteitä tai muita ”krumeluureja” tehty. Antwerpenin olympiakisoissa 1920 historia toisti itseään: Ruotsi vei nelosvoiton, ja Suomen Yrjö Valkama päätyi viidenneksi, jälleen räikeän tuomaripelin uhrina –ainakin suomalaisten mielestä. Valkama voitti Suomen mestaruuksia myös jalkapallossa. Myöhemmin hänestä tuli kenraali ja Suomen Olympiakomitean puheenjohtaja. Monipuolisuusmiehiä olivat useat muutkin Suomen varhaiset edustushyppääjät. Erityisen värikäs hahmo oli Kalle Kainuvaara, joka kilpaili Antwerpenissa uimahyppyjen lisäksi nykyaikaisessa viisiottelussa. Kuuluisimman temppunsa hän teki tuomalla Suomen joukkueen kisamaskotiksi elävän karhun.

Vielä Pariisin olympiakisoissa 1924 Suomea edusti kuusi uimahyppääjää. Ainoana finaaleihin selviytyi Hannes Kärkkäinen, joka sijoittui vaihtelevissa kerroshypyissä yhdeksänneksi. Kärkkäinen muutti myöhemmin Neuvostoliittoon ja joutui siellä Stalinin vainojen uhriksi. Amsterdamissa 1928 Greta Onnela otti naisten kerroshypyissä viidennen sijan, mikä on jäänyt turhan vähälle huomiolle Suomen urheiluhistoriassa; kyseessä oli näet Suomen naisten paras henkilökohtainen olympiasijoitus missään urheilulajissa sotia edeltäneenä aikana. Yhä edelleen se on Suomen naisten paras uimahyppysaavutus – eivätkä sitä korkeammalle ole olympia-altailla yltäneet suomalaismiehetkään.

Suorat kerroshypyt poistettiin olympiaohjelmasta Pariisin jälkeen, ja Suomi jäi muutoinkin lajin kärkimaiden vauhdista. Vanhoista värikkäistä nimistä on vielä kuitenkin mainittava Ilmari Niemeläinen, joka hyppäsi olympiakisoissa toisen maailmansodan molemmin puolin ja otti Lontoossa 1948 samalla pronssimitalin taidekilpailujen arkkitehtuurisarjassa.    

Vaikeuksien voittamista

Olosuhteet olivat luonnollinen syy Suomen putoamiselle uimahyppymaiden eturivistä ja samalla lajin ajautumiselle marginaaliin suomalaisessa urheilujulkisuudessa. Maan ensimmäinen uimahalli valmistui Helsingin Yrjönkadulle vasta 1928. Toinen uimahypyille sovelias halli rakennettiin Jyväskylään 1956 ja kolmas Lahteen 1958. Kymmenestä metristä päästiin katon alla hyppäämään vasta Tikkurilassa 1968.  Uimahallien voimakas rakennusbuumi 1960- ja 1970-luvuilla auttoi tilannetta mutta ei suoraan heijastunut uimahyppyjen harrastajamäärien kasvuna. Hyppääjillä ei aina ollut puhujia puolellaan, kun uimaseurat jakoivat allasvuoroja ja urheilujärjestöt tukimarkkoja. 

Vaikeuksista huolimatta Suomen uimahyppy kieltäytyi kuihtumasta pois. Eri puolilla maata on vuosien saatossa toiminut paikallisia voimapesäkkeitä, joissa asialle omistautuneet vetäjät ovat innoittaneet nuoria lajin piiriin. Tällaisia olivat 1900-luvun alkupuolella Kuopio sekä myöhemmin Oulu ja Jyväskylä. Viime vuosisadan kaksi viimeistä vuosikymmentä olivat Vantaan valtakautta. Lajin painopiste on kuitenkin aina sijainnut Helsingissä, jossa tukikohtina toimivat ensin seurojen omat rantauimalat kaupungin eri laidoilla, sitten Uimastadion ja lopulta vuonna 2000 avattu Mäkelänrinteen uintikeskus.

Eräänlainen osoitus lajin elinvoimasta on ollut sekin, että uimahyppääjät olivat vahvasti mukana Suomen urheiluelämää 1900-luvulla leimanneissa urheilupoliittisissa kiistoissa. Työväen Urheiluliitossa harrastettiin uimahyppyjä ahkerasti, samoin siitä 1959 lohjenneessa TUK-liitossa. Suomen Uimaliitossakin uimahyppääjät joutuivat varsinkin 1970-luvulla kamppailemaan lajiryhmänsä etujen puolesta.  

Uimahypyt eivät koskaan ole olleet vain vakavaa urheilua. Monelle suomalaiselle tutuiksi tulivat pellehyppyesitykset, joiden kultakausi osui 1950- ja 1960-luvuille. Hyppääjille ne tarjosivat huumoripitoista harjoitusta, yleisölle hauskaa viihdettä ja seuroille kaivattuja lisätuloja. Alan tunnetuimpia esiintyjiä oli Simo Salminen, josta tuli yksi maan suosituimmista tv-koomikoista.

Uutta menestystä oli etsittävä kansainvälisiltä altailta ja lopulta sitä myös löydettiin. Suuntaa näytti Juha Ovaskainen, joka kouliutui 1980-luvulla olympiaedustajaksi Texasissa. Suomen kaikkien aikojen menestyksekkäin uimahyppääjä Joona Puhakka harjoitteli Arizona Staten yliopistossa. Puhakka voitti ensimmäisen arvokisamitalinsa EM-kotikisoissa Mäkelänrinteen hallissa 2000.  Puhakan uralle kertyi yksi MM-pronssi ja seitsemän EM-mitalia, kultaakin kahdesti yhden metrin ponnahduslaudalla. Ensimmäiseksi suomalaiseksi uimahyppyjen arvokisamitaliksi ehätti tosin jo ennen häntä Jukka Piekkanen EM-pronssillaan 1999.    

Suomen uimahyppyjen historiasta ja kulttuurista kertova Tero Matkaniemen kirja Kulttuurin kaari – uimahyppyjen suomalainen tarina julkaistaan Suomen Uimaliiton 120-vuotisjuhlavuoden avauksena.