10. Maantiedettä ja seurahistoriaa

Suomen Uimaliiton perustavaan kokoukseen 1906 osallistui seuroja Helsingistä, Turusta, Vaasasta, Viipurista, Tampereelta, Kotkasta ja Kuopiosta. Aktiivisin asiassa oli Vaasan Uimaseura, joka samana kesänä järjesti ensimmäiset viralliset SM-kilpailut. Voittajaksi kolmella matkalla selviytyi isäntäseuran Hjalmar Cederberg. Tosin jo viikkoa aiemmin oli otettu Helsingissä varaslähtö naisten 100 metrin SM-kilpailulla. Elsa Lingonblad toi sieltäkin mestaruuden Vaasaan.

Menestys ei ollut sattumaa, sillä juuri vaasalaiset olivat ensimmäisenä Suomessa ottaneet vaarin uudesta crawl-tekniikasta. Muualla keskityttiin vielä rintauintiin, jonka paras taitaja oli Porin Uimaseuran Arvo Aaltonen. Tämä saavutti Antwerpenissä 1920 Suomen uinnin kaksi ensimmäistä olympiamitalia.     

Porin Uimaseuran Arvo Aaltonen (vas.) voitti rintauinnin ja Tampereen Uimaseuran Viljo Viklund selkäuinnin kultaa SM-uinneissa 1921. Kuva: Tahto/Urheilumuseo.    

Valtikka Helsingistä Espooseen

Helsinki ei siis ehtinyt ensimmäiseksi SM-palkinnoille eikä arvokisamitaleille, mutta 1920-luvulta lähtien alkoi pääkaupungin kahden suurseuran uintivoima tuntua. HSS:n (Helsingfors Simsällskap) ja siitä kieliriidan myötä 1916 eronneen HU:n (Helsingin Uimarit) etumatka kasvoi entisestään, kun Helsingin Yrjönkadulla avattiin 1928 maan ensimmäinen uimahalli. Harjoitusolot vetivät Helsinkiin kärkiuimareita muualta maasta, parhaana esimerkkinä kotkalainen Toivo Reingoldt, joka siirryttyään HU:n riveihin voitti rintauinnin EM-kultaa 1931. 1950-luvulta lähtien ratauinnin Suomen mestaruuksia saavuttivat muutkin pääkaupungin seurat, kuten Marjaniemen Uimarit, Vetehiset ja Helsingin Työväen Uimarit. Uusimpia nimiä listalla on 2011 perustettu Uintiseura Orca.

Siinä missä Helsingin uintikartta on pitkien perinteiden turvin pysynyt melko vakaana, on muualla pääkaupunkiseudulla riittänyt tapahtumia. Helsingin HSS (”Simmis”) perusti 1980-luvulla tytärseurat Espooseen, Kauniaisiin ja Vantaalle. Nämä neljä muodostivat vuosina 1990–1998 kilpauintiseuran nimeltä Simmis United. Helsinkiläisten irtauduttua hankkeesta 1998 Simmis Wanda ja Simmis Grani jatkoivat toimintaansa. Simmis Espoo sitä vastoin yhdistyi 2004 kolmen naapurinsa (Espoon Uimaseura, Tapiolan Uimarit ja Antti Kasvion vanha seura Laaksolahden Viri) kanssa suurseuraksi, jolle annettiin nimeksi Cetus Espoo. Yli 12 000 jäsenen Cetus on Suomen suurin urheiluseura ja 2000-luvun menestynein uintiseura. Vantaalla puolestaan Poseidon, Vantaan Uimarit ja Vantaan Vesikot yhtyivät 2014 seuraksi nimeltä Vanders. Tämä toimii kaupungin länsiosissa idän jäädessä Simmis Wandan alueeksi.

Helsinkiläisseurat ovat hallinneet uinnin SM-kisoja, mutta arvokisamitaleita on pääkaupunkiin tuotu harvoin. Marjaniemen Urheilijoiden Eila Pyrhönen voitti EM-pronssin 100 m:n perhosuinnissa 1966. Kuva: Tahto/Urheilumuseo.

Sekavia seurasuhteita

Uimahalliverkoston kasvaminen 1950- ja 60-luvuilla loi uusia menestyspaikkakuntia. Turku sai katetun 25 metrin altaan vuonna 1954, Jyväskylä 1955, Lahti 1956, Tampere 1957 ja Oulu 1959. Vuoteen 1970 mennessä 25-metrinen halliallas löytyi jo 20 kaupungista, ja ensimmäiset 50 metrin altaatkin oli rakennettu Tikkurilaan ja Kuopioon.

Turun halliaikakauden ensimmäisiä suurnimiä oli Turun Uimaseuran 1950-luvun rintauimari Pekka Lairola. Vanhoja raja-aitoja ylitettiin, kun Turun Uimaseura, Turun Työväen Uimarit ja Turun NMKY:n uintijaos yhdistyivät 2005 seuraksi nimeltä Aurajoen Uinti. Fuusion ulkopuolelle jäi vielä Petri Suomisen 1980- ja Vesa Hanskin 1990-luvulla tunnetuksi tekemä Åbo Simklubb–Uintiklubi Turku (ÅS-UT), mutta kun tämäkin liittyi mukaan 2023, syntyi seura nimeltä Uinti Turku–Åbo Simning (UT–ÅS).

Tampereen uinnin toi vahvasti kartalle 1970-luvun vapaauintikuningas Ari Wirén. Hänen seuransa TaUS yhdistyi 2013 Kooveen uintijaoston kanssa Uinti Tampere -nimiseksi seuraksi. Urheilupoliittinen kahtiajako on Tampereella vaikuttanut erityisen pitkään ja jatkuu osin edelleenkin. Tampereen Työväen Urheilijat on säilyttänyt itsenäisyytensä, vaikka 2013 häivyttikin taustaansa ottamalla nimekseen TaTU Tampere. Nykyisin TaTU tunnetaan Suomen vahvojen naisrintauimarien seurana.  

Jyväskylä nousi voimatekijäksi liikuntatieteellisen tiedekunnan vetoavun turvin 1990-luvulla. Menestystä ovat tuoneet etenkin Jere Hård, Ari-Pekka Liukkonen ja Mimosa Jallow. Poliittinen jakolinja ylitettiin 2000, kun Jyväskylän Uimaseura ja TUL:n Jyväskylän Saukot yhdistivät kilpauintinsa Swimming Jyväskylän alle. Uusi hajaannus koettiin 2015, kun joukko eliittiuimareita erosi Swimmingistä perustaen Kampuksen Plaanin. Kun voimat vuonna 2021 voimat jälleen yhdistettiin, tuli seuran nimeksi Jyväskylän Aalto.   

Leveällä rintamalla 1970-luvulla esiin nousseessa Oulussa nähtiin seurafuusio 2011, kun Oulun Uimaseura ja Oulun Uimarit -73 yhdistyivät. Uuden seuran nimeksi otettiin Oulun Uinti 1906, millä kunnioitettiin OUS:n perustamisvuotta. Fuusion ulkopuolelle jäi TUL-taustainen Oulun Lohet.

Toista sataa altaissa

Ensimmäisten SM-kisojen isäntäseura Vaasan Uimaseura–Wasa Simsällskap elää yhä ja voi hyvin. Porin Uimaseura sai juhlia ainutlaatuista 100-vuotiskaarta, kun Matti Mattsson voitti Tokiossa 2021 olympiapronssin 200 metrin rintauinnissa, saman mitalin siis kuin Arvo Aaltonen vuonna 1920. Yli sata vuotta omien kaupunkiensa altaita ovat hallinneet myös Lahden Uimaseura ja Kuopion Uimaseura. Mikkelin Uimaseura viettää 100-vuotisjuhliaan juuri tänä vuonna. Kotkassa fuusioseura Aquila seurasi perinteikästä Kotkan Uimaseuraa 2014. Suomen Uimaliiton seitsemästä perustajaseurasta esiintyvät kilparadoilla tämän jälkeen enää Helsingin HSS sekä Vaasan ja Kuopion Uimaseurat.

Antti Kasvio saalisti Suomelle ja Laaksolahden Virille kahdeksan arvokisamitalia. Kuva: Tahto/Urheilumuseo.